Murheen murtama ei ole sairas, mutta saikuttaa syystä

Negatiivisista tunteista vaietaan työelämässä. Silti kaikki niistä ovat ihmisen hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä – myös suru, jota tunnetaan henkilökohtaisten menetysten lisäksi työelämän vastoinkäymisten edessä. Viisas esimies tai työkaveri ei aseta surijalle aikarajoja, sillä surun kesto on aina yksilöllinen.

Minna Martin.

Miksi vaikeita tunteita pitää olla olemassa? Eikö surua voisi vain lakata tuntemasta?

Suru seuraa usein menetystä, on kyse irtisanomisesta, läheisen kuolemasta tai erosta. Kun menetämme jotakin itsellemme tärkeää, koemme surua. Jos mikään ei tee surulliseksi, ei mikään myöskään ole kovin merkityksellistä.

Tunnetutkimuksen pioneerin, psykologi Paul Ekmanin mukaan suru hidastaa ihmisen toimintaa: sureva käsittelee tietoa ja liikkuukin tavallista hitaammin. Surun tunteen pohjimmainen tarkoitus on herättää muissa myötätuntoa ja auttamisen halua, sillä sureva ihminen on haavoittuvainen.

Psykoterapeutti, työnohjaaja Minna Martinin mukaan ilmeisimpien surunaiheiden, kuten läheisen kuoleman lisäksi työelämään liittyy menetyksiä, joista harvemmin tehdään tiliä kahvitauolla.

– Kaikkien työelämään mahtuu pettymyksiä. On ehkä tavoiteltu työpaikkaa tai ylennystä, jota ei saatukaan. Lisäksi ikääntymisen myötä ihminen joutuu huomaamaan, että minulla ei ole enää mahdollisuuksia tehdä tuota tai edetä tuonne. On ihan selvä asia, että useimmilla urapolku ei etene niin kuin on nuorena ajatellut.

Erityisesti ikääntyminen on monelta osin luopumista. Toimintakyky ja jaksaminen laskevat, ja moni joutuu luopumaan täydestä terveydestään, vaikka pysyisi työelämässä eläkeikään asti. Keho ei toimi samalla tavalla kuin kaksikymppisenä.

Petoja moneen lähtöön

Ihmiselle on ominaista, että pettymystä ei myönnetä, vaan omaa kertomusta aletaan kertoa uudella tavalla, ja menetetyn mahdollisuuden merkitystä vähätellään. ”En olisi oikeasti edes halunnut sitä työpaikkaa”, voi rekrytoinnissa rannalle jäänyt tokaista.

Psykoterapeutti Katja Myllyviidan mukaan ihmisten taipumus vältellä suremista voi olla seurausta geneettisestä muistista – motoriikaltaan ja tiedonkäsittelyltään hidas ihminen on ollut aikanaan helppo saalis petoeläimille.

Työelämään liittyy menetyksiä, joista harvemmin tehdään tiliä kahvitauolla.”

Nykysurijan uhat ovat sosiaalisempaa laatua. Minna Martin kertoo omakohtaisesta kokemuksestaan muutaman vuoden takaa.

– Vuosi, jona äitini kuoli, oli minulle myös ammatillisesti hyvin raskas. Usein työpäivän jälkeen mietinkin, että ei tässä kunnossa pitäisi edes mennä töihin. Suru oli yksityisasiani, enkä halunnut kertoa siitä ryhmässä jota koulutin, mutten myöskään aktiivisesti peitellyt asiaa. Olin haavoittuvassa tilassa, ja jostain syystä se herätti voimakasta aggressiota osassa ryhmää. En ole kokenut sellaista haastamista työelämässä ennen tai koskaan sen jälkeen. Tuntui, että olen haavoittunut eläin vedessä, jota hait näykkivät.

Martin kertoo toivoneensa, että olisi voinut takavuosien tyyliin pukeutua surupukuun viestittääkseen muille surevansa ja haluavansa olla rauhassa.

– Yleisesti voi kyllä sanoa, että osassa ihmisiä toisen avuttomuus ja haavoittuvuus herättää aggressiota. Syyt tähän ovat yksilöllisiä, mutta erityisesti ihmisen varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat. Jos lasta reipastetaan väkisin ja käsketään mennä omaan huoneeseen itkemään, se on omiaan synnyttämään kovia asenteita tarvitsevuutta kohtaan myös aikuisiällä.

Puoli vuosisataa täydessä iskussa?

Työelämässä suremiseen suhtaudutaan toisinaan jopa ankarasti. Jos lähiomainen kuolee, sureminen sallitaan, mutta surun kestoa ja ilmenemistä suitsitaan. Terapiatyötä tekevä Martin kertoo, että psykoterapeutin pakeille hakeudutaan tyypillisesti silloin, kun surevan turvaverkko alkaa rakoilla.

– Moni potilas kertoo, että alkuun työpaikalla ollaan myötätuntoisia, mutta jonkin ajan kuluttua ymmärrys ja kestokyky loppuu. Saatetaan kysyä, että kuinka et ole vieläkään päässyt asian yli?

Mitään määrämittaa normaalille suruajalle ei Martinin mukaan voi eikä saa antaa. Joku on tolpillaan muutaman päivän jälkeen, toisilla prosessi kestää vuosia. Suru ei myöskään etene vääjäämättömästi alusta kohti päätepistettä. Erityisesti järkyttävien tapahtumien vuosipäivät pulpauttavat tunteet uudestaan pintaan.

– Ihminen usein hakee itse apua huomatessaan, että suru alkaa ottaa häiritsevällä tavalla valtaa elämästä. Pitkäjaksoinen sureminen itsessään ei kuitenkaan ole mitenkään epänormaalia.

Mikäli esimies tietää alaisensa olevan vaikeassa elämäntilanteessa, on inhimillistä laskea rimaa. Suru on valtaosalle ihmisistä ohimenevä vaihe, jolla ei ole sairaudellisia vaikutuksia, mikäli ihmiselle annetaan hieman tilaa. Martinin puhuessa surevien potilaidensa kanssa työelämä näyttäytyy kuitenkin pelkkinä vaatimuksina ja pieninä tai olemattomina joustoina.

Mitään määrämittaa normaalille suruajalle ei voi eikä saa antaa.”

– Ei ole realismia, että työntekijät olisivat koko työuransa ajan terveitä ja energisiä.

Esimiehen kannattaa pysytellä tavalla tai toisella kartalla surevan ihmisen jaksamisesta. Asian ääneen sanominen työporukassa voi helpottaa surevan oloa merkittävästi. Martin neuvoo kuitenkin tarkistamaan, haluaako ihminen kertoa asiasta itse vai voisiko joku muu hienotunteisesti kertoa työkavereille.

Kollegojen asenteet voivat myös tuoda ikävän yllätyksen.

– Ihmisten kuulee kyllä ylpeilevän sillä, että he itse eivät koskaan ottaisi sairaslomaa ”tuollaisen syyn” vuoksi. Ikään kuin se, ettei mikään muka kosketa, olisi joku ylpeilyn aihe!

Surun monet vaatteet

Esimiehen ja työkaverin on vaikea tukea surijaa silloin, kun surusta ei tiedetä. Aina ihminen ei tunnista itsekään surevansa. Martinin mukaan on tavallista, että suru ottaa ärtymyksen, turhautumisen ja vihaisuuden ilmiasun.

– Työskentelin kerran naisen kanssa, joka oli silmin nähden vihainen ja puhui asiattomasti läsnä oleville ihmisille. Otin asian esiin myöhemmin kollegan kanssa, joka kertoi, että naisen kumppani oli juuri jättänyt tämän toisen naisen vuoksi. Minulle valkeni, että nainen kamppaili itse asiassa järkyttävän menetyksen kanssa. Ympäröivien ihmisten on kuitenkin vaikea suhtautua ihmisen suruun myötätuntoisesti, jos se ilmenee tällaisessa muodossa.

Vaikka surun tunne on pahimmillaan musertava, sillä on myös kauniimpia sävyjä. Katja Myllyviidan mukaan suremisella on arvomaailmaa kirkastava vaikutus. Martin komppaa:

– Suru auttaa meitä olemaan kontaktissa menetettyyn ja ymmärtämään, kuinka rakkaita ihmisiä ympärillä onkaan. Kun muistelee menetettyä ihmistä, mieli säilöö ja tallettaa menetetyn ihmisen osaksi omaa tarinaa. Toisaalta jos käsitellään eroamista, ei puolisoa ehkä haluakaan elävöittää mielessään, vaan enemmänkin irtautua ja päästää menemään. Suru auttaa sekä ulkoistamaan että sisäistämään tärkeitä asioita elämässämme.

Case

”En voi ottaa sairauslomaa ja jättää pomoa pulaan”

Monivuotinen parisuhteeni päättyi äskettäin toisen osapuolen päätöksestä. Olen osannut pelätä suhteemme puolesta, mutten silti odottanut eroa. Hän vain ilmoitti minulle, että mitään ei ole tehtävissä.

Olen ollut varavanhempana hänen lapselleen viime vuodet, enkä tiedä, tulemmeko näkemään lapsen kanssa enää.

Työskentelen ainoana palkallisena pienessä yrityksessä. Esimieheni ovat myös työkavereitani eikä muita työntekijöitä ole. Tästä syystä en ole kehdannut ottaa sairauslomaa ja jättää ihmisiä pulaan. Suuremmassa yrityksessä olisin kyllä hakenut saikkua, koska kärsin paniikkihäiriöstä ja tapahtuneen myötä kohtaukset ovat pahentuneet. Olen ollut niiden vuoksi sairaalapäivystyksessäkin, mutta en ole vielä päässyt näkemään lääkäriä. Töihin meneminen ja töissä oleminen ahdistaa, koska pelkään romahtavani asiakkaiden kanssa asioidessani. Puren hammasta ja yritän olla itkemättä.

Olen kertonut esimiehilleni erosta, ja he kysyvät vointiani silloin tällöin, erityisesti jos olen töissä tavallista hiljaisempi. Minulle on yritetty etsiä työkaveria, mutta tekijää ei ole löytynyt.

Kun kerroin erosta johdolle, he olivat selvästi pahoillaan. Asian käsittely on kuitenkin jäänyt aika pinnalliseksi, koska olemme lähes koko ajan asiakaskontaktissa. Minulle olisi tärkeää päästä puhumaan heidän kanssaan aiheesta, koska työyhteisömme on niin pieni ja elämänmuutos vaikuttaa arkeeni niin paljon. Minun pitäisi löytää asunto ja järjestää muutto, mutta ainoana työntekijänä olen lähes koko ajan töissä.

Tilanne on niin rankka ja vaikuttaa minuun niin paljon, etten pysty olemaan luonteva, vaan mietin koko ajan mitä uskallan sanoa. Se tekee töihin lähtemisestä ahdistavaa. Muunlaisessa työssä voisi ottaa tauon vaikka takapihalla ja olla piilossa, mutta asiakaspalvelussa työskennellessä on koko ajan katseiden alla.

Uskon, että esimiesten on vaikea ottaa asiaa puheeksi, koska tilanne on vaikea myös heille. Tiedän, että yrityksellä on myös taloudellisesti vaikeaa. Silti tuntuu, että tilanne on kokonaisuudessaan minua kohtaan epäreilu.

Julkaistu Evento-lehdessä 6/2019.

Tunnetutkimuksen pioneeri, psykologi Paul Ekman luokitteli 1900-luvulla perustunteiksi ilon, hämmästyksen, surun, pelon, vastenmielisyyden ja vihan. Nämä tunteet esiintyvät kaikissa kulttuureissa, ja ne voi tunnistaa ihmisille yhteisistä kasvojenilmeistä. Tässä juttusarjassa käsitellään perustunteista iloa, surua, vihaa sekä pelkoa. Ekman täydensi tunnelistaa 1990-luvulla tunteilla, jotka ovat ihmisille yhteisiä, mutta jotka eivät välttämättä välity kasvojenilmeistä. Näistä tunteista käsitellään tässä juttusarjassa kateutta, syyllisyyttä ja häpeää.

Lue lisää tunteidensäätelystä!

Katja MyllyviitaTunne tunteesi (Duodecim, 2016).